Laittakaapas paremmaksi:

Pakkasyö on, ja leiskuen
pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
yösydänuntaan kiskoo.
Ääneti kuu käy kulkuaan,
puissa lunta on valkeanaan,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.

Ladosta tulee, hankeen jää
harmaana uksen suuhun,
vanhaan tapaansa tirkistää
kohti taivasta kuuhun;
katsoo metsää, min hongat on
tuulensuojana kartanon,
miettivi suuntaan sataan
ainaista ongelmataan.

Partaa sivellen aprikoi,
puistaa päätä ja hasta –
tätä ymmärtää ei voi,
 »ei, tää pulma on vasta;» –
heittää tapaansa järkevään
taas jo pois nämä vaivat pään,
lähtee toimiin ja työhön,
lähtee puuhiinsa yöhön.

Aitat ja puodit tarkastain,
lukkoja koittaa nytkyin, –
lehmät ne lehdoista näkee vain
unta kahleissa kytkyin;
suitset ja siimat ei selkään soi
ruunan, mi myöskin unelmoi:
torkkuen vasten seinää,
haassa se puree heinää. –

Lammasten luo käy karsinaan,
makuulla tapaa ne ukko;
kanat jo katsoo, pienallaan
istuu ylinnä kukko;
kopissa Vahti hyvin voi,
herää ja häntää liehakoi,
tonttu harmajanuttu
Vahdille kyllä on tuttu.

Puikkii ukko jo tupahan,
siellä on isäntäväki,
tontulle arvoa antavan
näiden jo aikaa näki;
varpain hiipivi lasten luo,
nähdäkseen sulot pienet nuo,
ken sitä kummeksis juuri:
hälle se riemu on suuri.

Isän ja pojan on nähnyt hän
puhki polvien monten
nukkuvan lasna; mut mistähän
tie oli avutonten?
Polvet polvien tietämiin
nousi, vanheni, läks, – mihin niin?
Ongelma, josta halaa
selkoa, noin taas palaa!

Latoon, parvelle pyrkii vaan,
siellä hän pitää majaa:
pääskyn naapuri suovallaan
on liki räystään rajaa;
vaikka pääsky nyt poissa on,
keväällä tuoksuun tuomiston
kyllä se saapuu varmaan
seurassa puolison armaan.

Silloin aina se sirkuttaa
monta muistoa tieltä,
ei toki tunne ongelmaa,
näin joka kiusaa mieltä.
Seinän raosta loistaa kuu,
ukon partahan kumottuu,
liikkuu parta ja hulmaa,
tonttu se miettii pulmaa.

Vaiti metsä on, alla jään
kaikki elämä makaa,
koski kuohuvi yksinään,
humuten metsän takaa.
Tonttu puoleksi unissaan
ajan virtaa on kuulevinaan,
tuumii, minne se vienee,
missä sen lähde lienee.

Pakkasyö on, ja leiskuen
pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
aamuhun unta kiskoo.
Ääneti kuu käy laskemaan,
puissa lunta on valkeanaan,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.

Viktor Rydberg (suom. Valter Juva)


Kuvitus: Martta Wendelin

Hyvää joulun odotusta!

j.

Hahaa!!!!!! Got ya!

Tämän viikon parasta antia on ehdottomasti itselleni uusi löytö!

Rhett&Link!

Katsokaa videot!

ehdoton suosikkini.

j.

Näin toissa yönä unta. Olen hämmentynyt. Enkä tiedä mitä ajattelisin. Tarina menee näin:

Luin image-lehdestä hyvän jutun Johanna Tukiaisesta juuri ennen nukkumaan menoa. Tulette todennäköisesti olemaan samaa mieltä kanssani. SE OLI VIRHE!

Noniin. Luin ja ummistin silmäni. En muista sanoinko vaimolle hyvää yötä tai muutenkaan huomioinko. (Sekin OLI VIRHE!)

Uinuessani näen unta. Olen kuollut ja muuttanut tammiyksiööni mullien, eiku multien alle, ja tulee hetki jolloin saavun taivaan portille. Pietarina häärii itse Janne Kataja. Ihan totta JANNE KATAJA.( Häntä ei mainittu jutussa millään tavalla) No sitten Janne toteaa tyynesti: Ei, Jani, sinulla ei ole nyt kyllä asiaa tänne, ei millään muotoa. Ei onnistu.

Seuraavksi Janne kertoo syyt, joita tietysti en muista ja kertoo myöskin sitten vaihtoehdosta joka kohdalleni on osuva. Kääntää katseeni kohti alakerran rappusia, kierreportaita, joiden loppupäästä kuulaasti liekkien lämmin leimu jo kajastaakin. Janne opastaa menemään sinne kun vaihtoehtoa ei ole palata takaisin. Ei vaikka kuinka niin toivonkin ja anelen polvillani.

Pääsen puoliväliin rappusia kun juoksen takaisin ylös ja anelen vielä kerran. EI sanoo Janne tiukasti. No minä laitan hartiat lysyyn ja kohtaan ilmeisestikin sitten kohtaloni. (Kuvittelin siinä vaiheessa unessani niin)

Astelen alas. Lämpö alkaa muuttua kuumuudeksi ja ovella oleva paholaisen hahmo on selin minuunpäin. Kääntyy kohti minua punainen hiilihanko kädessään ja sarvet päässään. Nyt näen kuka se on. Sehän on JOHANNA TUKIAINEN! Yritän lähteä karkuun, kunnes tunnen hiilihangon iskevän kiinni hanuriini ja....

Säpsähdys! Tähän herään. Vieressä vaimo ja kello 2.36.

Päätän hiljaa mielessäni että en lue enää Johanna Tukiaisesta sanaakaan mistään. juon lasin vettä ja nukahdan. 

- Sattuu, saatuuuuuu suuhun. Kirvelee sattuuuuuuu!!!!!!!

- Juo vettä!

- Sattuuuu suuhun

- Juo vettä niin pipi menee pois.

- Sattuu suuhun..... En tykkää muussista ja lihapullista

- juo vain sitä vettä jokaisen suullisen jälkeen, niin ei satu.....


Mutta lettu, karkki, limsa, pulla maistuu. On se kumma.

- Isi, mää sain tahvolle: Tahvo sää oot mun paras ystävä. ja se sano sitten että kiitos.

- Isi pelataan tätä tätä tätä tätä tätä eiku.. sitä sitä sitäsitäsitä... ööö mikä sen nimi on?
- Puuha-Pete-peli
- Joo....missä se on se se se se se patto?
- Anteeks mikä?
- No PAT-TO!
- Siis mikä?
- NO P A T T O!!!!
- ööö jooo...emmää tiiä mitä sää tarkotat.
- No se mitä heitetään....
- Aaaaaaijaa... siis noppa.
- Jooo!!!! Alotetaanko?

Että näin meillä.

Täytyykin heitellä patolla ettei iske Suu- ja sorkkatauti kaunimmaalta nimeltään Entero-rokko.

Lukeehan tätä kai isätkin. Lukeehan?

Sain hyvät lämpöiset lampaannahkaiset karvalla vuoratut tohvelit. Ihanat on. Kuitenkin tulkintojeni (kolmas vietetty isänpäivä, toinen peräkkäin kipeän lapsen kanssa) parhaan isänpäivälahjan isä saa seuraavana päivänä. Suosittelen tämän tulkinnan tekemistä kaikille. Meillä se tarkoittaa ennenkaikkea TOSCA-kakkua! Tämä kun jäi eilen saamatta lauantaina kaupassa tapahtuneen virhearvion vuoksi.  Voi jäi ostamatta.

Mitäs te muut saitte? ihan muuten vaan. En minä mikään utelias ole.

Onnea kuitenkin kaikille miehille jälkikäteenkin, jotka tuntevat itsensä isäksi!

petjani