Näin toissa yönä unta. Olen hämmentynyt. Enkä tiedä mitä ajattelisin. Tarina menee näin:

Luin image-lehdestä hyvän jutun Johanna Tukiaisesta juuri ennen nukkumaan menoa. Tulette todennäköisesti olemaan samaa mieltä kanssani. SE OLI VIRHE!

Noniin. Luin ja ummistin silmäni. En muista sanoinko vaimolle hyvää yötä tai muutenkaan huomioinko. (Sekin OLI VIRHE!)

Uinuessani näen unta. Olen kuollut ja muuttanut tammiyksiööni mullien, eiku multien alle, ja tulee hetki jolloin saavun taivaan portille. Pietarina häärii itse Janne Kataja. Ihan totta JANNE KATAJA.( Häntä ei mainittu jutussa millään tavalla) No sitten Janne toteaa tyynesti: Ei, Jani, sinulla ei ole nyt kyllä asiaa tänne, ei millään muotoa. Ei onnistu.

Seuraavksi Janne kertoo syyt, joita tietysti en muista ja kertoo myöskin sitten vaihtoehdosta joka kohdalleni on osuva. Kääntää katseeni kohti alakerran rappusia, kierreportaita, joiden loppupäästä kuulaasti liekkien lämmin leimu jo kajastaakin. Janne opastaa menemään sinne kun vaihtoehtoa ei ole palata takaisin. Ei vaikka kuinka niin toivonkin ja anelen polvillani.

Pääsen puoliväliin rappusia kun juoksen takaisin ylös ja anelen vielä kerran. EI sanoo Janne tiukasti. No minä laitan hartiat lysyyn ja kohtaan ilmeisestikin sitten kohtaloni. (Kuvittelin siinä vaiheessa unessani niin)

Astelen alas. Lämpö alkaa muuttua kuumuudeksi ja ovella oleva paholaisen hahmo on selin minuunpäin. Kääntyy kohti minua punainen hiilihanko kädessään ja sarvet päässään. Nyt näen kuka se on. Sehän on JOHANNA TUKIAINEN! Yritän lähteä karkuun, kunnes tunnen hiilihangon iskevän kiinni hanuriini ja....

Säpsähdys! Tähän herään. Vieressä vaimo ja kello 2.36.

Päätän hiljaa mielessäni että en lue enää Johanna Tukiaisesta sanaakaan mistään. juon lasin vettä ja nukahdan.