Miten tässä on taas käynyt näin, ettei riviäkään ole meidän perhe saanut kirjoitetuksi? Alkaa muistuttaa meidän normaalia elämää, kun on pitänyt, muttei ole saanut aikaiseksi... (nim. viime kevään kukkasipulit maahan tänä syksynä ja ainahan ne ikkunat on pesty keväällä...)

Muttamutta, mitäs meille kuuluu? Aika tuntuu menevän niin hurjaa kyytiä, ettei perässä pysy. Vaikkei tässä nyt niin kovin kummoisia kai ole tapahtunutkaan, mutta silti... Viime viikon olin Josiaksen ja Tahvon, sekä veljen lasten Veetin ja Aliinan kanssa Kermassa mummon ja ukin hyvässä hoivassa. Siinä kun 3 lasta pyöri ympärillä tuli sellainen olo, että tätäkö on lapsi perheen elo-pyllyn pyyhkimistä, vaipan vaihtamista ja välissä ruokaa suuhun.. Miten ne äidit, joilla on useampi lapsi kerkiää yhtään mitään, kun minä en saa niitä saakelin sipuleita maahan edes yhden kanssa (ja viime vuonna en saanut vaikka se lapsi oli vielä mahassa)? Kertoisko joku?
Mutta mukavaa oli silti. Olla maalla ja rauhoittua. Katsella kun luonto oli väriloistossaan ja keltainen väri heijastui tyynestä järven pinnasta. Yöllä kuuntelin kosken kohinaa saunan raikkaana laiturillä pimeydessä. Annoin syksyn valua itseeni ja kesä painui lopullisesti muistojen arkkuun.

Viikonloppuna sitten kokoonnuttiin Kiteelle iskän ja tädin yhteisiin synttärijuhliin. Oli niin mukavaa nähdä rakkaita ihmisiä ja viettää yhdessä hetki navetan hämärässä laulaen, nauraen ja vähän kyyneleitä myös vuodattaen. Voi jos Luoja soisi elon päiviä, että itse saisi katsoa eloaan taaksepäin 50 tai 60 vuoden ajalta-kera yhdessä muiden tärkeiden ihmisten.
Mutta onko se tuo raskaus/synnytys vai lähestyvä 30 vuoden ikäpyykki vai mikä se on, kun ei tarvitse olla kovinkaan ihmeellistä ja meikäläinen itkee kuin vanhanajan itkijäeukko? Noloa olisi tunnustaa, miten monen (tai lähinnä millaisten) telkkariohjelman äärellä olen liikuttunut tai lehteä lukiessa tai ihan missä vaan... Viimeksi tänään mammapiirissä tapahtunutta: lapsi tuli kotiin koulusta ja näytti äidilleen, että oli saanut 10- kokeesta. Äiti halasi tyttöään ja kehui kovasti ja samalla meikäläinen nieleskelee kyyneleitä huoneen toisessa päässä... Kyllä mää sanon, että terve vaan:)

Nyt nukkumaan, muu perhe nukkuu jo ja tahvokin kuorsaa jalkojen juuressa... Perjantai 13pvä on kohta ohi ja mitään katastrofaalista ei päässyt tänään tapahtumaan... Ehkä viime viikon tapaturma-alttius riitti meidän perheelle hetkeksi, mutta siitä seuraavalla kerralla... (luvassa siis putoamisia, kaatumisia, vesivahinkoja yms:) pysy linjalla;)

Tässä vielä muutama kuva viime viikolta